maanantai 28. tammikuuta 2013

Eläin ihmisessä (Segerstråle)

Kuinka päättäväinen vähemmistö voi pysäyttää tieteellisen kehityksen.

Defenders of the Truth: The Battle for Science in the Sociobiology Debate and Beyond, Ullica Segerstråle, Oxford University Press, 2000, 493 pp., $35.00

Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 2000)

Ihmisen käytöksellä, kuten myös yksilöiden ja ryhmien välisillä eroilla, on geneettinen perusta. On olemassa ihmisluonto, ja sen juuret ovat syvällä ihmisen biologiassa. Tällaiset näkemykset olivat yleisiä vuosisadan vaihteessa, mutta 1930-luvulla ne muuttuivat enemmän tai vähemmän kielletyiksi näkemyksiksi länsimaisessa älyllisessä keskustelussa. Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana geneettinen ymmärrys ihmisen käytöksestä ja ihmisten variaatiosta on tehnyt epävarman ja paljon vastustetun paluun kunnioitetun tieteen joukkoon.

Defenders of the Truth - jonka suomalainen kirjoittaja opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa (University of Helsinki) ja väitteli tohtoriksi (PhD) Harvardissa tieteen sosiologiasta - on selonteko tästä paluusta. Kirjan tarina alkaa vuodesta 1975 - jolloin julkaistiin Edward O. Wilsonin kirja Sociobiology: The New Synthesis - ja kirjassa kerrotaan siitä armottomasta vihamielisyydestä, joka kohdistui sekä Wilsonin kirjaan että sen synnyttämään tieteelliseen koulukuntaan. Defenders of the Truth on pitkä ja tiivis kirja, ja siinä tarkastellaan Wilsonin kirjan aiheuttamaa kiistelyä huikean yksityiskohtaisesti ja lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta; olkoonkin, että kirja sisältää myös muutamia ilmeisiä puutteita. Kirja on tarkoitettu asiantuntijoille, ja prof. Segerstråle ei pääsääntöisesti vaivaudu selittämään sitä tiedettä, joka aiheutti niin paljon erimielisyyttä. Mutta tästä huolimatta kirja on arvokas todiste siitä, miten muutamat hyvin sijoittuneet ja poliittisesti motivoituneet toimijat voivat jarruttaa kehitystä; olkoonkin, että prof. Segerstråle ei tietenkään esitä sitä tällä tavalla. Hän on kohtuuttoman reilu sosiobiologian kriitikoita kohtaan, mutta tästä huolimatta hän kuvailee tapahtumia tavalla, joka ei jätä juurikaan epävarmuutta siitä, ketkä olivat roistoja.

Uusi synteesi

Rotueroihin liittyvän tutkimuksen elvyttäminen toisen maailmansodan aikana esiintyneen pimennyksen jälkeen on suurelta osin Arthur Jensenin ansiota; ja vastaavasti geenien ja inhimillisen käytöksen välisen tieteellisen yhteyden palauttaminen on suuressa määrin Harvardissa vaikuttaneen biologi Edward O. Wilsonin ansiota. Motiivit, jotka ajoivat Wilsonin tähän merkittävään saavutukseen, saattoivat olla yllättävän henkilökohtaisia. Wilson on etelävaltiolainen, joka kasvatettiin baptistiksi ja joka koki "uudestisyntymisen" 15-vuotiaana. Pian hän kuitenkin luopui uskosta (fell away from the faith), ja prof. Segerstråle esittää, että hän halusi löytää biologisen, ei-teologisen perustan moraalille; ja että tämä motivoi häntä, kun hän työskenteli sosiobiologian saralla. Prof. Segerstråle kertoo, että jos tarkastellaan käytöksen ymmärtämistä geneettisessä mielessä, niin Wilsonin mielestä tärkein arvoitus oli altruismi - eli uhrautuminen toisten puolesta - sillä se vaikutti olevan ristiriidassa darwinilaisen selviytymistaistelun kanssa. Englantilainen William Hamilton ja hänen teoriansa kattavasta kelpoisuudesta sukulaisvalinnan kautta (inclusive fitness through kin selection) antoivat prof. Wilsonille ratkaisun arvoitukseen.

(Yksinkertaistettuna: kattava kelpoisuus esittää, että altruistisen käytöksen geenit voivat levitä populaatiossa, jos altruistin uhrautumisesta hyötyvät yksilöt ovat tarpeeksi läheistä sukua hänelle (ja kantavat näin ollen samoja geenejä). Ihminen, joka kuolee sukulaistensa tai heimonsa puolesta, voi näin toimimalla varmistaa omien geeniensä jatkumisen, koska hänen sukulaisensa - jotka kantavat samoja geenejä - selviytyvät ja pystyvät edelleen lisääntymään. On selvää, että tämä efekti katoaa, jos altruistit toimivat siten, että se hyödyttää vieraita ja muukalaisia.)

Prof. Wilson otti yhteiskuntatieteiden valtavirran vastaisen kannan, kun hän esitti, että ihmisillä on biologinen luonto ja että sen ymmärtäminen on elintärkeää, koska teknologia saattaa kehittyä niin nopeasti, että luontaiset kykymme eivät pysy perässä. Prof. Wilson esitti, että se, miten me olemme kehittyneet, asettaa rajoituksia yhteisön moraalisille ja kulttuurisille valinnoille - ja tämä näkemys oli täysin päinvastainen kuin Franz Boasin, Margaret Meadin ja B.F. Skinnerin näkemys, jonka mukaan kulttuuria voidaan muuttaa rajattomasti (culture is infinitely variable). Prof. Wilsonin kuuluisa vertauskuva kuuluu seuraavasti:

"Geenit pitävät kulttuuria talutushihnassa. Hihna on hyvin pitkä, mutta arvoja rajoittaa väistämättä niiden vaikutus ihmisen geenipooliin. Aivot ovat evoluution tuote. Ihmisen käytös... on mutkikas tekniikka, jonka avulla ihmisen geneettistä materiaalia on pidetty ja pidetään ehjänä. Moraalilla ei ole muuta todistettavissa olevaa perimmäistä tarkoitusta."

Tämä katkelma - joka on sopusoinnussa Sociobiology-kirjan kanssa, vaikka se on kirjoitettu kolme vuotta Sociobiology-kirjan julkaisemisen jälkeen - loukkasi suuresti hengellisesti suuntautuneita ihmisiä, sillä heidän mielestä moraali ei ollut vain satunnainen mekanismi (chance mechanism), joka pitää geenit liikkeessä, vaan se sisälsi jumalallisen kipinän. Mutta he eivät kuitenkaan hyökänneet prof. Wilsonin kimppuun, vaan hyökkäyksen käynnistivät toisen leirin materialistit: marxistit, joiden täytyi olettaa, että ihmiset ovat äärettömän mukautuvaisia (infinitely malleable), sillä silloin heidät voitaisiin muokata luokattoman yhteiskunnan iloisiksi jäseniksi.

Hyökkäystä johti biologi Richard Lewontin. Hän vaikutti prof. Wilsonin tavoin Harvardissa, ja heidän toimistonsa olivat samassa rakennuksessa. Prof. Lewontin oli vannoutunut marxisti, ja hän osallistui aktiivisesti erinäisten vasemmistolaisten ryhmien (esim. Science for the People ja Committee against Racism) perustamiseen. Hänen seuraansa liittyivät mm. Harvardin toinen vannoutunut marxisti Stephen Jay Gould ja Englannissa vaikuttanut Steven Rose.

Vaikka prof. Segerstråle tekee parhaansa, kun hän yrittää esittää, että prof. Lewontin oli kunnollinen, hän kertoo meille prof. Lewontinista tavalla, joka saa hänet vaikuttamaan lähes karikatyyriltä - eli oman politiikkansa ohjaamalta ideologilta, joka on vakuuttunut siitä, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Hän väitti, että ÄO-tutkijat eivät yksinkertaisesti voi olla aidon tieteellisen kiinnostuksen motivoimia, ja hän "todisti", että Arthur Jensenin tekemä tutkimus oli vain heijastus rasistisesta puolueellisuudesta. Hän oli samaa mieltä Leon Kaminin (vasemmistolainen psykologi) kanssa siitä, että tiedemiehet "kertovat joskus harkittuja valheita", kun he pyrkivät edistämään suurempia poliittisia päämääriä. Hän on jopa - yhdessä Richard Levinsin kanssa - kirjoittanut seuraavasti: "Kun olemme työskennelleet tutkijoina evoluutiogenetiikan ja ekologian parissa, olemme yrittäneet - jonkinlaisella menestyksellä - antaa marxistisen filosofian tietoisen soveltamisen ohjata omaa tutkimustamme (we have been attempting with some success to guide our own research by a conscious application of Marxist philosophy)."

Tämä mies ja muut hänen kaltaisensa olivat perustaneet maailmankuvansa oletukseen, jonka mukaan tarkoituksellinen sorto aiheutti sekä yksilöiden että ryhmien väliset saavutuserot. Kuten prof. Lewontin on kirjoittanut: "Jos ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen, mukaan lukien asemaan, vaurauteen ja valtaan liittyvä epätasa-arvoisuus (inequality), on suora seuraus biologioistamme, niin siinä tapauksessa mikään menettely - paitsi jonkinlainen jättimäinen geenitekniikkaan perustuva ohjelma - ei voi saada aikaan merkittävää muutosta sosiaaliseen rakenteeseen tai siihen kuuluvien yksilöiden tai ryhmien asemaan." Eli toisin sanoen, Marx olisi väärässä ja marxistit olisivat hyväuskoisia hölmöjä - ja tätä johtopäätöstä ei voitu hyväksyä; oli sen taustalla oleva tieteellinen näyttö sitten kuinka vahva tahansa.

Alussa tällaiset argumentit, jotka eivät edes käsitelleet biologista todistusaineistoa, riittivät useimmille ihmisille. Prof. Segerstråle kirjoittaa, että hän oli itse vasemmistolainen ja että hän valitsi puolensa pelkkien poliittisten argumenttien perusteella. (Hän antaa jonkinlaisen kuvauksen kyseisestä aikakaudesta, kun hän kertoo osallistumisestaan erääseen hartaaseen kokoukseen, jossa joukko antirasisteja istui ringissä lattialla. Prof. Lewontin näytti vaivaantuneelta, ja hänellä ei ollut mitään sanottavaa, kun eräs naisista valitti, että miehet ovat ottamassa haltuunsa taistelun sosiobiologiaa vastaan; ja että tämä on seksististä.)

Prof. Wilsonin ja muiden sosiobiologien syyttäminen "rasismista" ja muista rikoksista oli suurta huvia. Kuten prof. Segerstråle huomauttaa, jokainen tutkimus, joka liittyi yksilöiden välisten erojen geneettisiin syihin oli "rasistinen", koska se avasi mahdollisuuden sille, että ryhmien välisillä eroilla saattaisi olla samankaltaisia syitä. Vasemmistolaiset olivat ristiretkellä, ja kuten Prof. Segerstråle selittää, tämä tarkoitti sitä, että he voisivat hutiloida (cut corners). Ehkä jotkut heistä jopa kertoivat tahallisia valheita. "Kriitikoiden leirissä", hän kirjoittaa, "vaikutti olevan vallalla 'kaikki käy' -tyyppinen asenne, kun kyse oli sosiobiologian kritisoimisesta..." Ja hän toteaa, että "kriitikot osoittivat sitaatteja käyttäessään ällistyttävää piittaamattomuutta siitä, mikä oli ollut sitaatin alkuperäinen asiayhteys"; ja hän kuvailee tehtävää, jonka hän antoi opiskelijoilleen vuonna 1984. Hän pyysi heitä vertaamaan S. Choroverin kirjoittamaa kriittistä selostusta prof. Wilsonin kirjoituksesta siihen, mitä prof. Wilson oli itse asiassa kirjoittanut. Oppilaat - jotka olivat valmistautuneet vihaamaan sosiobiologiaa - "olivat järkyttyneitä ja vihaisia Choroverille, jota heidän oli alun perin ollut määrä ihailla".

Kuten aina, "rasismin" määritteleminen oli mahdotonta; puhumattakaan sen kumoamisesta: "Ihmiset [joiden kimppuun hyökättiin] eivät voineet olla kovin teknisiä rasismin 'todellisen' määritelmän suhteen - jopa aiheesta keskusteleminen vaikuttaisi rasistiselta!" Niin ikään ihmiset, joita kauhistutti nimittelyn käyttäminen keskustelun korvikkeena, eivät uskaltaneet puolustaa prof. Wilsonia ja hänen piiriään: "Jos puolustat jotakuta sanomalla, että hän ei ole rasisti, sinua itseäsi epäillään automaattisesti rasismista."

Prof. Segerstråle esittää mielenkiintoisen huomion tieteeseen liittyen, kun hän kirjoittaa, että jos et pysty tarjoamaan omia ratkaisuja, toisten tekemien virheiden osoittamisesta ei yleensä ole juuri hyötyä. Sosiobiologiaan kohdistunut kritiikki oli kuitenkin erilaista. Se ei tarjonnut ratkaisuja - sen tarkoituksena oli vain puhdas tuhoaminen - mutta vasemmistolaiset harrastivat sitä, koska sosiobiologia edusti niin hirvittävää pahuutta, että jopa puhtaasti negatiivinen hanke tarjosi suuria moraalisia palkintoja: "Eräs syy siihen, miksi kriitikot selittivät niin kiihkeästi, että Wilson oli rasisti, seksisti, ÄO-meritokraatti - mitä tahansa mahdollisimman epämieluista - oli se, että tämä kasvatti sitä palkintoa, joka tällaisten rikosten paljastajalle annettaisiin." Tässä yhteydessä prof. Lewontin myöntää iloisesti prof. Segerstrålelle, että se kritiikki, jota hän kohdisti prof. Wilsoniin, oli tarkoituksellisen "ilkeää". Hän yritti vahvistaa tieteellisesti hataria perusteluja käyttämällä halveksivaa kieltä.

Prof. Wilsoniin kohdistunut hyökkäys, jonka yhteydessä häntä syytettiin hallitsevan luokan poliittisesti motivoituneeksi lakeijaksi, sisälsi melkoisesti ironiaa. Sillä sen, millaista politiikkaa hän ja muut sosiobiologit harjoittivat, olisi pitänyt olla empiirinen kysymys, mutta tämä ei kriitikoita kiinnostanut. He eivät voineet kuvitella mitään muuta motiivia, koska he olivat ideologisen kiihkon motivoimia. Ja ironista oli myös se, että selkeästi poliittisia silmälappuja pitäneet marxistit uskoivat, että marxismi vapautti heidät poliittisesta puolueellisuudesta ja antoi heille ainutlaatuisen työkalun muiden puolueellisuuden havaitsemiseen.

Itse asiassa prof. Wilson ja Richard Dawkins (brittiläinen sosiobiologi, jonka kimppuun marxistit hyökkäsivät yhtä määrätietoisesti) ovat vannoutuneita liberaaleja. Sociobiology-kirjassa prof. Wilson vähätteli ÄO:n merkitystä (downplayed IQ), ja hän oli eturivissä tukemassa näkemystä, jonka mukaan rotu ei ole biologisesti pätevä käsite. Hän viittasi William Shockleyhin termillä "pahamaineinen rasisti" ("the notorious racist"). Ja hän väitti, että vaikka meillä olisi geneettisiä taipumuksia epämuodikkaaseen käytökseen, niin geneettinen tietämys auttaisi meitä taistelemaan niitä vastaan:

"Jos on mahdollista, että ksenofobian ja nationalististen tuntemusten oppimiseen on perinnöllinen taipumus, niin on non sequitur (väärä johtopäätös) tulkita, että tällainen hypoteesi olisi argumentti rasistisen ideologian puolesta. On järkevämpää olettaa, että tieto tällaisesta perinnöllisestä perustasta voi johtaa tuhoisan käytöksen (kuten rasismin) välttämiseen..."

On tietysti non sequitur, että prof. Wilson hyppää perinnöllisestä ksenofobiasta "rasistiseen ideologiaan" (mitä hän sillä sitten tarkoittaakaan), mutta mikään prof. Wilsonin esittämistä kommenteista ei voinut suojella häntä herjaamiselta. Prof. Segerstråle esittää myös vahvat perustelut sille, että prof. Wilson ei osannut aavistaa, kuinka paljon kirkumista hänen näkemyksensä aiheuttaisivat. Vaikuttaa todellakin siltä, että hän ei ollut kiinnostunut patriarkaatin puolustamisesta, kapitalismin tukemisesta tai mistään muustakaan poliittisesta synnistä, josta häntä syytettiin. Ei ole yllättävää, että 1980-luvulla hän palasi todellisen rakkautensa eli muurahaisten tutkimisen pariin - vaikkakin hän käsitteli vielä kerran ihmisiä vuonna 1998 julkaistussa kirjassa Consilience: The Unity of Knowledge.

Samaan aikaan geneettiset ja evolutiiviset selitykset ihmisen käytökselle olivat niin voimakkaita, että vasemmisto ei pystynyt kuristamaan alkuasteella olevaa tiedettä kehtoonsa. Vasemmistolaisten toiminta sai kuitenkin aikaan sen, että nimi sosiobiologia sai huonon maineen, ja prof. Wilsonin jalanjälkiä seuranneet ihmiset yrittivät suojautua muiden nimien alle: evoluutiopsykologia, käyttäytymisgenetiikka, käyttäytymisekologia (evolutionary psychology, behavior genetics, behavioral ecology).

Kun ala vahvistui, kriitikoiden oli pakko perustaa hyökkäyksensä politiikan lisäksi myös tieteeseen. Prof. Segerstråle kuvailee muutamia tällaisia taisteluja, mutta hän osoittaa, että monet kriitikot eivät pystyneet erottamaan politiikkaa ja tiedettä toisistaan. Prof. Lewontinin ja Stephen Jay Gouldin kaltaiset ihmiset ovat vaatineet mahdottoman korkeita tieteellisiä standardeja yksinomaan käyttäytymisen geneettisille selityksille. Prof. Lewontin on jopa esittänyt, että tällaisia selityksiä ei voida pitää pätevinä tai edes uskottavina, jos niiden tueksi ei voida esittää "molekyylitason" todisteita. Ihmisen genomiin liittyvän tutkimuksen ansiosta tulemme lopulta saamaan tällaiset todisteet, mutta on puhdasta obskurantismia väittää, että siihen asti käyttäytymisgenetiikka on virheellistä. Prof. Segerstråle esittää asian hienovaraisesti: "Joten voisimme ehkä tulkita niin, että kriitikot asettivat epätavallisen tiukat kriteerit 'hyvälle tieteelle', koska he yrittivät pidätellä mahdollisia ei-toivottuja tuloksia."

On mahdotonta olla epäilemättä, että hysteerisimmät kriitikot yksinkertaisesti pelkäsivät totuutta. Kuten median työntekijät - jotka johdonmukaisesti vähättelevät sellaisia uutisia, jotka eivät sovi heidän politiikkaansa - myös marxistit ovat samankaltaisia kuin varhainen ja kuuluisa evoluution kriitikko, joka sanoi: "Rukoilen, että se ei ole totta; ja rukoilen, että jos se on totta, siitä ei ikinä tule laajalti tunnettua." Prof. Wilson kuului traditionalistiseen koulukuntaan, jonka mukaan tieto on aina parempaa kuin tietämättömyys ja jonka mukaan totuutta tulisi tavoitella riippumatta siitä, mihin se johtaa. Tämä on pohjimmiltaan demokraattinen näkemys: "Luotan tavalliseen ihmiseen", hän sanoi kerran. "Nämä ideologit eivät luota keneenkään, vaikka he sanovat taistelevansa massojen puolesta. He eivät luota demokratiaan, he eivät luota koulutettujen kansalaisten arvostelukykyyn - he todella ovat elitistejä."

Joten millainen tämän kiistan tilanne on nykyään? Prof. Segerstråle kirjoittaa jälleen hienovaraisesti "kiistan alkuvaiheessa epäoikeudenmukaisesti syytettyjen sosiobiologien suhteellisesta maineen puhdistamisesta". Hän jopa siteeraa Max Planckin kuuluisaa lausuntoa vuodelta 1949: "Uusi tieteellinen totuus ei voita siksi, että se vakuuttaisi vastustajansa ja saisi heidät ymmärtämään, vaan se voittaa siksi, että sen vastustajat lopulta kuolevat ja kasvaa uusi sukupolvi, jolle se on tuttu."

Hänen liian tasapuolinen lähestymistapansa kuitenkin kuvastuu kirjan nimestä Defenders of the Truth. "Tarinassani esiintyvät henkilöt", hän kirjoittaa, "ovat kaikki totuuden puolustajia - heillä vain on erilaisia käsityksiä totuudesta." Tällainen väite ei ole pelkästään epätieteellinen, vaan se on myös järjetön. Hän kertoo aiheesta niin hellävaraisesti kuin mahdollista, mutta prof. Segerstråle tekee selväksi, että kiistan toinen osapuoli ei ollut pelkästään väärässä, vaan se oli myös salakähmäinen, ilkeämielinen ja poliittisesti motivoitunut. Ja näin ollen on selkärangatonta puhua siitä, että heillä on "erilaisia käsityksiä totuudesta".

Prof. Segerstråle esittää laimean puolustuksen kriitikoiden poliittiselle ja moraaliselle kritiikille, kun hän sanoo, että moraalinen näkökulma on aina hyödyllinen ja että kritiikistä oli apua sosiologisen argumentin terävöittämisessä. Tässä jätetään täysin huomiotta se mittaamaton vahinko, jonka vuosia jatkunut älyllinen pommien heittely aiheutti. Vastustajan hiljentämiseen tai pelottelemiseen ei todennäköisesti ole parempaa keinoa kuin "rasismista" tai "natsismista" syyttäminen, ja sosiobiologian vastustajat harrastivat tällaista avoimesti ja holtittomasti. Prof. Segerstråle tekee selväksi, että tällaiset syytökset aiheuttivat paljon kärsimystä, mutta tällaisten syytösten esittäjät olivat kuitenkin "totuuden puolustajia", ja olisi väärin laittaa heidät tästä tilille.

Prof. Segerstråle osallistui kuuluisaan, vuonna 1978 pidettyyn AAASin (American Association for the Advancement of Science) kokoukseen, jossa Edward Wilsonin oli tarkoitus puhua:

"Wilson on juuri aloittamassa, kun noin kymmenen ihmistä ryntää puhujan korokkeelle; he huutavat erilaisia haukkumanimiä ja hokevat: 'Rasisti Wilson, et voi piiloutua, me syytämme sinua kansanmurhasta!' Samalla kun jotkut heistä ottavat mikrofonin ja tuomitsevat sosiobiologian, muutama henkilö ryntää (paikallaan istuvan) Wilsonin taakse, kaataa kannullisen jäävettä hänen päälleen ja huutaa: 'Wilson, sinä olet aivan märkä.'"

Kuinka moni ihminen piti "rasistiset" näkemyksensä omana tietonaan, koska pelkäsi samankaltaista kohtelua? Kuinka paljon tiedettä jäi tekemättä, koska niin monet ihmiset - prof. Segerstrålen tavoin - vakuuttuivat pelkästään nimittelyn perusteella siitä, että sosiobiologia oli huonoa tiedettä? Kuinka paljon kasvatuksellista hölynpölyä (nurturist nonsense) on edelleen liikkeellä sen takia, että sen edistäjät käyttivät lietsovia taktiikoita? Tiedemiehet - kuten kaikki muutkin - haluavat elää rauhallista elämää; ja he saattavat siistiä näkemyksiään ja muuttaa tutkimustaan saavuttaakseen rauhallisen elämän. Tämä rampauttaa tiedettä hirvittävällä tavalla, mutta prof. Segerstråle ei näytä tunnistavan tätä.

Toinen vika prof. Segerstrålen analyysissä on se, että vaikka hänen selontekonsa - joka yrittää tarkastella kiistaa jokaisesta näkökulmasta - on muuten tyhjentävä, hän sivuuttaa etnisen näkökulman. Onko pelkkää sattumaa, että kaikkein äänekkäimmät sosiobiologian vastustajat - Richard Lewontin, Stephen Gould, Steven Rose, Leon Kamin - olivat juutalaisia? Prof. Segerstråle toteaa, että oli yleistä väittää, että jokaista tunnustusta, jonka mukaan ihmiset eivät ole täysin vapaita toimijoita vaan ihmisluonnon rajoittamia, voitaisiin käyttää siten, että natsit - jotka piti asettaa täydelliseen vastuuseen teoistaan - vapautettaisiin vastuusta. Kuka olisi voinut keksiä tällaisen väkinäisen perustelun? Prof. Segerstråle mainitsee, että Steven Rose oli huolissaan siitä, että sosiobiologia voisi johtaa "1930-luvun tragedioiden toistumiseen". Mutta voisiko sillä, että niitä ei toistettaisi, olla erityistä merkitystä juutalaisille? Prof. Segerstrålen kirja pyrkii tutkimaan jokaisen seuraamuksen ja osallisuuden, joten tämä seikka on varmasti jätetty tarkoituksella pois.

Ja lopuksi on sanottava, että prof. Segerstråle päästää marxistit liian helpolla. Miltä - taivaan nimissä - näyttäisi se marxistinen tiede, jota prof. Lewontin ja prof. Levins kaipasivat? Miten se voisi olla mitään muuta kuin ahdaskatseista ja haparoivaa ajanhukkaa? Marxistit uskovat työnarvoteoriaan, proletariaatin väistämättömään voittoon, tieteelliseen sosialismiin, valtion kuihtumiseen (the withering away of the state) ja kaikenlaisiin muihinkin typeryyksiin. Lysenkolaisuus on täydellinen esimerkki marxistisesta tieteestä. Kun otetaan huomioon nykyinen tietämyksemme siitä, mihin suuntaan geneettinen tutkimus on edennyt - sekä siitä, kuinka täydellisen virheellisiä (wrong-headed) kaikki Marxin ennusteet olivat ja kuinka kaikki hänen nimissään rakennettu on epäonnistunut - niin sellaisella henkilöllä, joka ei ilmaise jonkinlaista epäilystä itseään marxisteiksi kutsuvien biologien älyllisestä perustasta, täytyy olla omituisen yksinkertainen mieli.

Mutta on kuitenkin todettava, että Defenders of the Truth on erittäin arvokas kirja. On sääli, että se yrittää niin kovasti puolustella roistomaisuutta, mutta prof. Segerstråle antaa meille niin paljon faktoja, että hänen arvostelukykynsä ajoittaisten hairahdusten ei tarvitse hämärtää näkymäämme. Sota tiedettä vastaan ei suinkaan ole ohi, ja tämä on jännitteinen raportti taistelusta, joka alkaa vihdoinkin lähestyä voittoa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/2000/09/index.html#article1